Tattipiirakka, vol 2

Männä viikolla kokeilemani tattipiirakka jäi vähän valjuksi, joten kehitin reseptiä edelleen. Löysin herkkutatteja, joten tässä ohjeessa käytän niitä – muutkin sienet varmasti toimivat.

Pohja:

• 100 g voita tai margariinia
• 2 dl vehnäjauhoja
• 2 tl garam masalaa
• ripaus suolaa
• 2 rkl vettä

Täyte:

• n. 3 l pilkottuja herkkutatteja (noin litra kokoonkeitettynä)
• 2 rkl öljyä tai voita
• 1 sipuli
• 150 g sinihomejuustoa muruina
• mustapippuria
• timjamia
• paprikajauhetta
• pizzamaustetta (oregano, basilika, jne)
• suolaa
• 1 muna
• 1 dl kermaa

1. Nypi pehmeän rasvan joukkoon vehnäjauho-mausteseos. Lisää lopuksi vesi ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Levitä taikina voideltuun piirakkavuokaan.
2. Paloittele sienet ja hienonna sipuli. Kuumenna sieniä pannulla niin että niistä haihtuu enin vesi ja syntyy tattimuhennos. Kaada muhennos kulhoon. Lisää pannulle sipulisilppu ja rasva ja paista hetki. Lisää sipulit muhennokseen. Sekoita joukkoon mausteet, muna ja kerma. Sekoita tasaiseksi.
3. Kaada täyte vuokaan. Murenna homejuusto päälle (painele vähän täytteen sekaan). Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia.

Mausteita saa laittaa reilulla kädellä, yrttimausteet kun eivät niin kovin vahvoja ole. Olen erityisen ihastunut timjamin ja sienien yhdistelmään. Garam masalasta tulee pohjaan aika piparimainen sävy, mutta se sopii mainiosti homejuuston ja tattien makuihin.

Runsaus, runous, vitamiinit, virkkaaminen

Äitini kävi eilen. Nyt kaikkialla on tuoretta ruokaa, suurin osa saatua, kohtalainen osa itse kerättyä, pieni osa ostettua. Tiskipöydällä on pussillinen uusia sipuleita ja muutama kilo omenoita. Sivupöydällä lepardikakkua, omenapiirakkaa ja valtava jyväisä leipä. Jääkaapissa perunoita, porkkanoita, punajuuria, lanttuja, vihreitä papuja, chilimajoneesia, valkosipulimajoneesia, marinoituja punikkitatteja, paistettuja punikkitatteja, tuoreita herkkutatteja, herkkutattipiirakkaa, rouskurisottoa, pussillinen punaista salaattia, sipulimarmeladia, tomaattichutneyta. Pakastimessa mustikoita, tatteja, herneitä, vähän viimevuotisia lakkoja ja omenahilloa. Ikkunankahvasta roikkuu kukkiva tillikimppu.

Näinä päivinä minä saan syödä tällaisia aamiaisia:

Kutunjuusto tosin loppui tänä aamuna. Harmi.

Ruoan lisäksi myös luovia tuotoksia on kaikkialla. Janne kokeilee uusia riffejä, säveltää, äänittää – bändin jamisessioissakin on alkanut syntyä uusia kappaleita. Minä ompelen sohvaa valmiiksi, kokeilen ja sovellan uusia reseptejä, valmistelen puvustusta ylioppilasteatterin pieneen näytelmään. Ystävät neulovat ja virkkaavat, menevät maalaus- ja laulukursseille. Iltaisin kirjoitetaan absurdia sosiaalista runoutta vaihtelevissa seuroissa. Näen ihmisten asukokonaisuuksissa uusia väriyhdistelmiä. Mikä tahansa katsomani elokuva kylvää minut täyteen siemeniä (linjoja, sävyjä, rytmejä, assosiaatioita), joista saattaa kasvaa apinankasvoisia liljoja tai joikaavia puita.

Kuten Helprinin Talvisessa tarinassa, luonnon luovuus ja ihmisen luovuus limittyvät toisiinsa:

… noina vuosina juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Coheeriesjärvellä oli koettu kovia talvia – mutta myös uskomattomia kesiä jotka olivat saaneet kylän pullolleen luonnon antimia “sanan agraarisessa ja leksikografisessa merkityksessä. Kaikkialla on niin paljon ruokaa ja kaikkialla syntyy niin paljon uusia suurenmoisia sanoja, että varastot ja komerot ovat haljeta”, rouva Gamelyn ystävä oli kirjoittanut hänen puolestaan. “Tynnyrit pullottavat neologismeja, savukalaa ja hedelmäpiirakoita.”

Toki on myös harmaita ja valjuja päiviä, jolloin minussa on yhtä paljon luovuutta kuin vetisessä perunamuusissa. Mutta syksyisin niitä on vähemmän. En tiedä johtuuko se vitamiineista, valon luonteesta, kulttuurisesta painostuksesta (“syksy on uuden aloittamisen aikaa”) vai turvallisesta henkilökohtaisesta taloustilanteestani. Kokemukseni kuitenkin on, että olen luovimmillani ja onnellisimmillani alkusyksystä. Minä samaistun maahan.

Voikohan luovuutta säilöä talven varalle?

Punikkitatteja ja sipulimarmeladia

Lenkkipolun varrelta löytyi sunnuntaina sangollinen punikkitatteja.

Sunnuntai-iltana niitä meni muhennokseen. Maanantaina niitä meni piirakkaan ja marinadipurkkeihin. Tänään niitä meni munakkaaseen ja pakastimeen.

Piirakan ja marinadin ohjeet löytyivät Marttaliiton sivuilta. Molemmat olivat niin turvallisia perusohjeita, että tuli vähän sovellettua. Laitoin piirakkapohjaan paprikajauheen puutteessa garam masalaa ja täytteeseen tattien ja sipulin lisäksi kesäkurpitsaa. Rakuunaakaan ei ollut, mutta timjamihan sopii tattien kanssa mainiosti myös. Piirakka jäi silti aika valjuksi, ihan reilusti näemmä saa maustaa kun on noin paljon munia täytteessä. Parempi puolisko ratkaisi asian levittämällä piirakan päälle chilimajoneesia! Homejuusto ei myöskään maistu täytteessä ollenkaan tarpeeksi, olisi ehkä pitänyt älytä murustella se vasta muun täytteen päälle. Muuten aika mainio ohje, rakenne oli mainio jo ensimmäisenä päivänä ja parani huomattavasti yhden yön lepäämisen jälkeen. Pitänee muistaa jatkossa, ettei tee tätä ihan pahimpaan nälkään.

Marinadin onnistumista odotellaan vielä. Pistin sekaan enemmän valkosipulia kuin ohjeessa neuvotaan ja hätäisyydessäni unohdin pippurit kokonaan. (Kaikissa marinadiohjeissa on aina pippuria, maistuukohan tuo miltään ilman?) Laakerinlehdetkin jätin, mieluummin laitoin fenkolin- ja timjaminsiemeniä.

Kaiken tämän säilöntäinnon takia meiltä alkaa olla purkit lopussa, joten marinadit jouduin askartelemaan ihan pieniin purkkeihin. Suloisiahan nuo ovat, mutta aika epäkäytännöllisiä täyttäessä.

Kuvaan pääsi mukaan myös muita säilöntäkokeilujani: takana aiemminkin mainitsemani tomaattichutney (jota menee ihan hulluna etenkin nyt kun laitoin siihen entistä rohkeammin chiliä) ja sivulla näkyvässä isossa vajaassa purkissa on sipulimarmeladia. Se vaikutti niin hauskalta idealta, että oli pakko kokeilla. Tässä ohje, joka on peräisin Virginia Besançonin Aurinkokeittiöni-kirjasta:

750 g kuorittuja sipuleita ohuina renkaina

150 g hunajaa

4-6 rkl balsamiviinietikkaa

2 rkl rusinoita

1 rkl korianterinsiemeniä

Pane kaikki ainekset isoon, paksupohjaiseen kattilaan ja anna kiehua hiljalleen heikolla lämmöllä 40 minuuttia. Kun sipulirenkaat ovat läpikuultavia ja kypsiä, mutta kattilassa on yhä runsaasti nestettä, ota sipulit pois ja keitä neste kokoon paksuksi, sakeaksi siirapiksi. Pane sipulit takaisin kattilaan ja mausta vielä tarvittaessa hunajalla tai etikalla, kunnes seos maistuu mukavan hapanimelältä. Pane sipulimarmeladi puhtaisiin lasipurkkeihin, sulje kannet hyvin ja anna jäähtyä. Säilytä marmeladia pimeässä ja viileässä.

Minun makuuni etikkaa sai lisäillä vielä aika paljon (tosin etikkani olikin aika halpaa eikä välttämättä kovinkaan vahvaa). Korianterin laitoin jauhettuna, mikä sopi aivan mainiosti myös. Lopputulos on aika makoisaa – makeaa, hapanta, ja no, sipulista. Olen syönyt tätä hyvän kauraleivän päällä valkohomejuuston kanssa. Toimii!

Nyt syksyllä, kun on kaikenlaista hyvää kaupat, torit ja metsät täynnä, meinaan kokeilla muitakin hauskoja säilykkeitä. Mielessä on ainakin porkkana- ja mangochutneyt. Ja huomenna taas sienimetsään!

Hurmio, turmio, Tarmio ja Nurmio

Tänä aamuna herään iloisena niskasäryn lieventymisestä, tattipiirakasta ja chilimajoneesista. Keräsin sunnuntaina sangollisen tatteja, joita olen sittemmin laittanut vähän kaikkialle. Tateista myöhemmin, kunhan valo sallii kuvaamisen.

Iloa on tuonut myös löytämäni WSOY:n epävirallinen historiikki, Hannu Tarmion Hurmio tai turmio. Jo sen löytäminen oli hauska tapahtuma – se oli kirjojenkierrätyshyllyssä pääkirjastolla Pakkalansalin oven vieressä. Salissa oli Tuomari Nurmion haastattelutilaisuus, jota olin menossa katsomaan. Lueskelin teosta ennen haastattelun alkua, ja totesin että ainoa mikä tästä puuttuu on herra Nurmion nimikirjoitus. Haastattelun jälkeen kävinkin sen hakemassa.

Hurmio tai turmio on näin vasta-aloittaneelle kirjallisuudenopiskelijalle mainio teos. Tarmio on kokenut kustannusalan toimija, joka kuitenkaan ei ole unohtanut ihanteitaan. Sanoma-WSOY:n fuusio saa osakseen piikikästä kritiikkiä niin kirjan alussa kuin lopussakin. Keskiosa on kuitenkin varattu lämmölle ja muistelulle, Tyyrinvirran mökkiretkille ja kustannustalon henkilökuntaan liittyville kaskuille. Rivien väleistä, ja osin riveiltäkin, saan pikkuhiljaa näkemystä suomalaisesta kustannustoiminnasta – millaisia arvoja ja perinteitä sillä on, mitkä nimet ja suvut sitä ovat hallinneet, mitkä ovat paikat ja kuviot. Ja siitäkin, millaista itse työ on ollut viime vuosikymmenien aikana. Olen elätellyt päiväunia itsestäni kustannustoimittajana. Ehkä luettuani tämän teoksen loppuun tiedän taas hieman paremmin, kannattaako siihen suuntaan kulkea.

Tärkein opettava tekijä Hurmiossa tai turmiossa on kuitenkin Tarmion henki, joka paistaa kaikista tarinoista niin selvästi läpi. Se on intomielinen, lämmin, terävä ja inhimillisyyttä kunnioittava. Minulla on taipumusta hakea itselleni opastajaa vanhemmista ihmisistä (tai, useammissa tapauksissa, heidän tarinoistaan ja tekemisistään). Olen ryhtynyt keräilemään esikuvia, polkuja joita toiset ovat kulkeneet, periaatteita joiden avulla he ovat suunnistaneet. Tarmio taitaa nyt päästä osaksi keräilysarjaa.

Sävyt ja voima

Kesän aikana en ole lukenut tai kirjoittanut blogeja. Olen ollut liian keskittynyt työhön, ruokaan, kirjoihin, nautiskeluun. Mutta nyt on syksy, ja syksyllä sanat tulevat helpommin.

Ensin kuitenkin kuvat. Seinälläni vaihtuva kollaasi näyttää nyt tällaiselta.

Kokonaisuus on aika tyypillisessä muodossa.

Viiniä, unia, hyväksymistä.

Haurautta ja voimaa. Tuoksuja. Schjerfbeck.

Portaat, valot, ylistys.

Ihmeitä.

Luolia, lämpöä, lukemista.

Kaiken keskellä: hanurivelho Kimmo Pohjonen.

Uutisissa: valmistuin, aloitin uudet opinnot Oulun yliopistossa. Molemmista on tullut oikein hyvä olo.

Kauden iloja ja mietteitä

Rauhallinen lauantaiaamu, aurinko alkaa paistaa parvekkeelle hieman ennen puoltapäivää. Lakkaan huonekaluja mustaksi, en ihan osaa, pinta jää epätasaiseksi. Ehkä opin.

Don Johnson Big Bandin Records Are Forever on hieno levy. Se saa minut odottamaan Ilosaarirokkia. Liput on jo.

Kesä.

Postinkanto. Syvä fyysinen tyydytys liikkumisesta, kunnon kohoamisesta, hyvistä liikesarjoista. Palauttavaan ja rakentavaan ruokaan keskittyminen.

Uudet perunat, tomaatit, ruohosipuli. Aika perinteisiä kauden iloja. Jotkin asiat ovat perinteitä, koska ne nyt vaan ovat niin hyviä.

En ihan täysin osaa rentoutua ennen kuin saan tutkintotodistuksen käteen. Toivottavasti ensi viikon aikana.

Ei ole enää pimeää, ei mihinkään aikaan vuorokaudesta. Kesäyössä pyöräily on joka vuosi yhtä ihmeellistä. Yöllä maa tuoksuu enemmän, yöllä voi ajaa lujempaa.

Haurasta.

Luen parvekkeella: naistenlehtiä, talouslehtiä, satunnaisia ammattilehtiä, scifiä, sarjakuvia. Aina kun on tarpeeksi lämmintä.

Odotan jotain muutakin kuin valmistumista. Ehkä uusia ajatuksia, uusia haasteita, uusia tiivistymishiukkasia, kanavia, suppiloita, luovuutta suuntaavia rajoituksia. Minussa velloo jotakin, joka ei löydä tietä ulos.

Viimeinen opiskeluvuosi ammattikorkeakoululla sai minut huomaamaan, että osaan organisoida omaa työtäni, osaan pistää asioita tärkeysjärjestykseen, osaan ottaa tarpeeksi aikaa hyville ja rakentaville asioille jotta minulla olisi voimaa tehdä vaativia tekoja. Olen vuoden aikana tehnyt paljon töitä, mutta en ole todella laittanut itseäni kokonaan likoon mihinkään. Valmistuminen on tuntunut ikään kuin sormiharjoituksilta: olen oppinut tekniikkaa, jota voin myöhemmin käyttää jossakin sellaisessa millä on minulle todella väliä. Ehkä yliopisto-opinnoissa ja työssä. Ehkä taiteessa.

Ei tunnu siltä että valmistun, vaan siltä että valmistaudun.

En tunne enää olevani erityisen erikoinen. Tunnen itseni ensisijaisesti fyysiseksi olennoksi, joka kulkee spiraalimaisissa sykleissä vuorokaudesta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, käy läpi samankaltaisia kehitysjaksoja hieman eri tasoilla, kaipaa eri aikoina eri asioita, menee eteenpäin mutta samalla sisäänpäin, jatkuvasti itseään kohti ja jatkuvasti laajemmalle alueelle itsensä ulkopuolelle. Uskon, että tämä tanssi ei ole henkilökohtainen: vaikka persoonallisuuteni antaakin liikkeilleni oman sävynsä, ne ovat kuitenkin saman yleisinhimillisen koreografian ilmentymiä.

Olen tullut pienemmäksi ja kunnioittavammaksi. Tekisi mieli sanoa nöyremmäksi, mutta eikö sen sanominen tekisi siitä ylpeyttä?

Pidän ihmistä ihmeellisenä olentona. En enää unohda sitä – liikutun ihmisestä päivittäin. Ruumiin jäsenten tarkoituksenmukaisuudesta, monimutkaisista kulttuurisista rakennelmista, ystävyydestä, sanomisen ja kuvaamisen taidosta. Olen huomannut, että uutiset murhista, petoksista ja tosi-tv-tähtien maineenhakuisista tempuista eivät enää saa minua vihaiseksi tai pettyneeksi, vaan surulliseksi. Minut saa surulliseksi joidenkin ihmisten äärimmäinen pyrkimys kontrolliin, äärimmäinen kosketuksen ja rakastetuksi tulemisen tarve, äärimmäinen hyväksynnän kaipuu ja ne toistaan kummallisemmat keinot joilla sitä hyväksyntää pyritään saamaan, itseltä tai toisilta. Silikonivatsalihakset. 60 tunnin työviikko. Sokea aatteelle omistautuminen.

Ja samalla pidän näitä inhimillisen kulttuurin kieroutuneempiakin piirteitä ihmeellisinä. Ihmeteltävinä. Tutkittavina, sellaisenaan, pyrkimyksenä ymmärtää eikä arvostella. Olen aina pitänyt sosiologisten tutkimusten lukemisesta.

En usko, että minulle voi enää tulla tylsää.

Kuinka valita okariina

Olen miettinyt, että voisin haluta pienen soittimen. Sellaisen, jota voisin kantaa mukanani ja soittaa toisille missä vain, sitten kun olen oppinut soittamaan sitä. Mietin ensin huuliharppuja ja tinapillejä, mutta oikeastaan en pidä niiden äänistä. Sitten Janne mainitsi okariinan. Nyt en osaakaan ajatella juuri muuta.

Ilmassa on taas sellaista, että haluaisin oppia uusia asioita. Erityisesti niitä, joiden suhteen olen aina ollut arka. Soittaminen ja laulaminen niistä tärkeimpinä. Ja heti kolmantena videopelien pelaaminen – minulla on jokin kummallinen trauma niihin liittyen, ja haluaisin päästä siitä vähitellen eroon.

Olen lukenut Questionable Contentia, Huikeaa unta ja Supernaiivin. Siksi minulla kai on jotenkin koverrettu ja resonoiva olo, kuin olisin itsekin jokin keramiikasta tai puusta tehty astiahuilu.

Nopeasti googlettamalla löysin muutamia mukavia sivustoja, esimerkiksi tämän keskusteluketjun, joista pääsin eteenpäin etsinnöissäni.

Kaikkein eniten minua viehättävät nämä Charlie Hindin puuokariinat, jollaisiin minulla ei varmaan ole koskaan varaa. Tällaisen esineen ottaisin kotiini koska tahansa. Jokainen Hindin gallerian okariina on itsenäinen taideteos. Voi vain ihmetellä, kuinka joku osaa tehdä sellaisia.

STL Ocarinan 12-reikäiset soittimet ovat myös kovin kauniita, mutta huomattavasti halvempia. Tässä mustassa on hieno mattapinta. Okariinoja näyttäisi olevan kaiken muotoisia ja värisiä:

En tässä nyt esittele ollenkaan 4- tai 6-reikäisiä pikkuokariinoja, koska tottapuhuen ne eivät kiinnosta minua. Vaikka en osaakaan vielä soittaa, haluaisin oikean instrumentin, jossa on paljon mahdollisuuksia. Tuntuu myös välttämättömältä, että soittimeni näyttää ja tuntuu hyvältä ja että se soi hyvin – ei minua kiinnosta soittaa puolikuntoisella välineellä. Perusteellisesti suunniteltu ja hyvin tehty esine kutsuu kättä, sen kanssa on hyvä viettää aikaa – ja jos todella aion oppia soittamaan, minun on vietettävä hyvin paljon aikaa soittimen kanssa.

—

Kun olin jo kirjoittanut tämän, ystävä linkitti minulle Ville Matti Simosen sivut. Sieltä löytyi pieniä sieviä käsintehtyjä okariinoja, ja mikä parasta, niiden ääninäytteitäkin! Seuraavan kerran kun satun Turkuun, menen takuulla tuolla käymään. Simonen tekee nähtävästi suurimman osan soittimista tilauksesta, mutta tässä kuitenkin yksi esimerkki työn jäljestä:

Äitienpäivämerkintä: miten opin kunnioittamaan ruokaa

Jotkut ihmiset on kasvatettu säännöillä, tarinoilla tai suvun perinteillä. Minut on kasvatettu ruoalla. Lapsena minulla oli aina multaa varpaanväleissä ja jotain hyvää suussa.

Äiti viljeli luomumaallaan kaikkia vihanneksia mitä suomalaiselle pellolle kuvitella saattaa – muistan perunat, porkkanat, palsternakat, nauriit, kyssäkaalit, ruusukaalit, lantut, purjot, sipulit, valkosipulit, erilaiset salaatit, yrtit, mansikat, kurpitsat kompostikasan päällä, avomaankurkut lasiensa alla, maissit ja tomaatit kasvihuoneessa. Lisäksi oli jonkin verran hunajakasveja mehiläisiä varten ja toki pelloilta löytyi aina vesiheinää kanoille syötettäväksi. Vuohet olivat lieassa kasvimaan takana. Kaikkia tuotteita myytiin, mutta hyvin suuri osa meni perheen suihin.

Ruoan tie pellolta suuhun oli lyhyt ja selkeä. Yksinkertaisimmillaan se oli sitä, että pieni Kaisa käy nykäisemässä maasta porkkanan tai pari, huuhtelee ne sadevesisaavissa ja popsii menemään. Tai sitä, että hunajaa lingottaessa pieni Kaisa kyttää lingon vieressä teelusikan kanssa saadakseen tuoreita maistiaisia jo ennen kuin hunaja menee siivilän läpi – kun siinä vielä on vahamurusia seassa. Ruokapöydässäkin pelto oli aika suoraan läsnä – aterialla oli yleensä keitettyjä perunoita, porkkanaraastetta, kasvispihvejä. Piimää ja tillillä maustettua kermaviilikastiketta. Äiti pusersi ruokansa päälle pari kynttä tuoretta valkosipulia, mikä minusta tuntui silloin aivan käsittämättömältä. Ruoka ei koskaan ollut kovin monimutkaista – ei äidillä ollut aikaa eikä kai haluakaan ruveta askartelemaan keittiössä kuusihenkiselle perheelle. Ei kyllä tarvinnutkaan. Jos on niin hyvät raaka-aineet, miksi turhaan ruveta kikkailemaan?

Me lapset olemme juoneet ensin rintamaitoa, sitten vuohenmaitoa ja sitten piimää. Minä en ole koskaan oppinut juomaan maitoa ruoan kanssa, enkä tahdokaan oppia. Luulen, että juuri pitkän imetyksen ja vuohenmaidon ansiosta meillä ei ollut pikkulapsille tyypillisiä korvatulehduskierteitä – minun korvani tulehtuivat ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana.

Äiti teki vuohenmaidosta myös juustoa. Juusto oli tuoretta, valkoista ja neliskulmaista ja maistui täydelliseltä ruisleivän päällä. Äiti on myöhemmin kertonut, että juustonteko sellaisissa olosuhteissa ei olisi tänä päivänä sallittua – EU:n hygieniasäännökset kun on tehty Etelä-Euroopan olosuhteisiin, ja niiden puitteissa näyttää mahdottomalta, että pohjoisessakaan voisi tehdä puhdasta juustoa ilman erikoislaitoksia. Meillä oli navetta ja keittiö, ei sen kummempaa.

Äiti on valitellut sitä, että hän ei omasta mielestään viettänyt meidän lasten kanssa tarpeeksi aikaa silloin kun olimme pieniä. Ei minusta kuitenkaan koskaan tuntunut siltä. Äiti oli läsnä. Koko kasvimaa oli äidin kätten työtä, ja kun oli siellä oli äitiä lähellä. Porkkanannosto äidin apuna oli kaikkein kivoimpia asioita, eikä mikään ollut niin jännittävää kuin seurata päivä päivältä maissintähkän kypsymistä kasvihuoneessa (maissi kun ei koskaan tehnyt kovin suurta satoa, ja jokainen tähkä oli Erityinen). Eläimiä opin kunnioittamaan leikkiessäni kilien kanssa navetan isoilla kivisillä ikkunalaudoilla ja pelastaessani mehiläisiä sadevesisaavista.

Luulisin, että kaikki lapset pitävät omia olosuhteitaan normaaleina ainakin johonkin ikään saakka. En minä lapsena mieltänyt tilannettani mitenkään erikoiseksi. Toki koulussa tajusin, että ei ole ollenkaan tavallista olla kirkkoon kuulumaton kasvissyöjä. Eikä kellään muulla vuohia tai mehiläisiäkään ollut. Mutta en tajunnut olevani köyhä, enkä myöskään tajunnut olevani onnekas. Vasta myöhemmällä iällä olen oppinut arvostamaan kaikkea sitä, mitä äitini on meidän lasten eteen tehnyt. Saan kiittää äitiä hyvästä terveydestäni, luontoyhteydestäni ja kunnioituksestani ruokaa kohtaan. Äiti on tehnyt hyvin paljon työtä ja saanut siitä aivan liian vähän tunnustusta.

Suurimpia ilonaiheitani on, että äidillä on nykyään hyvä paikka maailmassa. Nyt ei ole enää vastuuta lapsista ja maasta, nyt on vapaus tehdä mitä haluaa. Ja on ollut hienoa nähdä, miten äiti on käyttänyt sitä vapautta valokuvaharrastuksessaan. Kuvissa tulee esiin se, mikä minusta on aina ollut äidin ydin – vilpitön ja välitön rakkaus luontoon, sellainen suhde jossa on aina tilaa uteliaisuudelle ja ihmettelylle.

Kiitos, äiti! Porkkanoista, opista ja siitä, että olet olemassa.

Mikä sinulle on tärkeää vaatteessa?

Löysin Green Fashion Freakista linkin erinomaiseen tutkimukseen, jossa selvitetään kuluttajien suhtautumista ekologisiin vaatteisiin ja kodintekstiileihin. Kysely on varsin kattava ja mielenkiintoinen – sitä tehdessä tulee mietittyä omaa suhtautumistaan vaatteisiin ja tekstiileihin ylipäänsä. Olisinko valmis maksamaan ekologisesti tuotetusta vaatteesta enemmän? Kuinka paljon? Vaikuttaako ostopäätöksiini enemmän uudistumisenhalu vai “todellinen tarve”, mitä se sitten ikinä onkaan? Mikä on pitkäikäisimmän vaatteeni tarina?

Vastasin itse johdonmukaisesti joka kysymykseen, että minulle vaatteessa on tärkeää sekä suunnittelun että materiaalin kestävyys ja helppokäyttöisyys. Kerroin seuraavan tarinan rakkaasta vanhasta mekostani:

Yksi pitkäikäisimmistä vaatteistani on Marimekon polvipituinen puuvillakangasmekko, jonka ostin kaveriltani viidellä markalla vuonna 2000. Mekkoa oli käytetty vuosikymmen tai pari jo ennen kuin sain sen itselleni, ja kaverini oli kaventanut sitä itselleen sopivaksi. Minä puolestani levensin sen takaisin. Mekon malli on väljä, mutta silti hyvännäköinen, ja siinä on monta suurta taskua. Sitä voi käyttää pelkältään tai sen alle voi pukea housut ja/tai paidan. Parhaita puolia mekossa onkin sen monikäyttöisyys. Kangas tuntuu kestävän mitä tahansa – jos saumat ratkeavatkin joskus, ne voi korjata. Käytän mekkoa hyvin paljon etenkin kesäisin. Olen tehnyt mekosta myös kopion, joka on lähes yhtä hyvä kuin alkuperäinen.

Tässä muutaman vuoden vanha kuva koti-idyllistäni ja mekosta, pahoittelen ettei sen malli käy paremmin ilmi. Malli on rinnan korkeudelta melko istuva, mutta levenee alaspäin sopivasti niin että mahalle on paljon tilaa. Lantion korkeudella on neljä taskukirjan kokoista taskua. Erittäin rento mekko siis! Voisikin ottaa sen taas vapuksi käyttöön!

Aamiaisista, taas

Tiedän vaahtoavani aamiaisista siellä ja täällä enemmän kuin juuri mistään muusta. Muttakun! Ne nyt vaan on kivoimpia aterioita.

Syön arkipäivisin kaksi aamiaista: ensimmäisen ennen lehdenjakoreittiä, toisen palattuani siltä. Ensimmäinen on hyvin yksinkertainen, yleensä kupillinen mysliä ja maustamatonta jugurttia. Ei mitään raskasta, ei mitään aikaavievää.

Toinen aamiainen onkin sitten ihan eri juttu.

Tänä aamuna kokosin paahdetuille ruisleiville järjestyksessä chilimajoneesia, keitettyä munaa, pari siivua keltaista paprikaa, vähän suolaa ja mustapippuria myllystä (pippuri on Ruohonjuuresta löytynyttä jaavalaista komeetanhäntäpippuria, erittäin vivahteikasta ja lämmintä) ja kasan keräsalaattia.

Paksujen leipien kaverina oli itse keräämääni teesekoitusta, joka koostuu fermentoiduista vadelman, mustaherukan ja mesiangervon lehdistä. Suoraan äitini takapihalta! Tee on tummaa ja maukasta, mutta sillä tavalla mietoa että sitä juo mielellään useamman kupin (mikä on muutenkin luontevaa, koska tee tehdään pannussa). Olen havainnut mukavaksi juoda ensimmäisen kupin sellaisenaan ja toisen hunajan kanssa. En tiedä liittyykö se kevääseen vai mihin, mutta tätä nykyä juon mieluummin matea tai tuota yrttiteetä mieluummin kuin “oikeaa” teetä.

Toinen aamiainen on minulle yksityinen ja rauhallinen ateria, joka on viime aikoina alkanut muistuttaa enemmän ja enemmän rituaalia. Ruokameditaatiota? Sommitteluharjoitus? Pidän kauniista ja maukkaista pienistä kokonaisuuksista, käsitettävän kokoisista, tarpeeksi yksinkertaisista. Tavallaan ne ovat aina lahjoja, tekee niitä sitten itselleen tai muille.